1

Ehdyttäessään voimansa jännitteisessä ja ristiriitoja täynnä olevassa vuorovaikutussuhteessa maailmaan ja sen koettuihin raameihin ja odotuksiin, saapuu ihmiselle lopulta kuolemanväsymys.

Kuolemanväsymys eroaa tavanomaisesta, suurestakin väsymyksestä siinä, että eläminen ja elossa oleminen itsessään tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Kuolemanväsymys ei automaattisesti tuo mukanaan itsetuhoisuutta, sillä kaikki siihenkin liittyvä tuntuisi liian suurelta ponnistukselta voimavaroihin nähden. Tietty huojentava toive seuraa silti usein tällaista väsymystä. Kaipaus siitä, että voisi vain lakata olemasta. Kadota pysyvästi.

Kuolemanväsymys seuraa kulkiessamme pois todellisesta itsestämme riittävän kauan ja riittävän pitkälle. Proverbiaalinen tuhlaajapoika, joka on haaskannut viimeisen perintölanttinsa kaukaisessa maassa ja syö nyt mudassa sikojen kanssa. Lopussa ja pohjalla. Kuolemanväsymys poistaa kaikki vaihtoehdot elämästämme, kaikki tuntemamme suunnat joihin kulkea, sekä tulevaisuuden edestämme. Tilalle se tarjoaa kaksi vaihtoehtoa. Elämämme omaehtoisen päättämisen, tai suunnanmuutoksen sitä kohti, jota vältellessämme olemme ehdyttäneet voimavaramme. Jokatapauksessa kuolemanväsymys on perustavanlaatuisen muutoksen airut.

Valitessamme suunnan muutoksen elämämme päättämisen sijaan, voimme nähdä, tai oikeastaan tuntea ainoastaan ensimmäiset askeleet tiestä jota meidän tulee kulkea. Etäisen, usein muodottoman ja nimeämättömän tuntemuksen sisällämme syvällä rintakehän keskellä. Ainoan, jota uupuneessa tilassamme voimme ylipäätään enää tuntea. Matka käynnistyy tuodessamme huomiomme yhä uudestaan ja uudestaan kärsivällisesti, lempeästi ja silti päättäväisesti tuntemaan ja syleilemään tuota möykkyä. Kutsumme ja sallimme sen hiljalleen saapua tunnetuksi ja jakaa viestinsä meille. Purkaa stressin ja käsittelemättömien tunteiden soppaa, jonka olemme luoneet taaksemme kulkiessamme syvälle maailman väliaikaiseen todellisuuteen. Ohjeita tiellä kulkemiseen ei oikeastaan voi ensimmäisten askelten lisäksi antaa, sillä tapa tehdä matkaa on löydettävä itse. Vuorovaikutuksessa oman sisimpämmme kanssa. Identiteettimme muurit alkavat natista liitoksistaan kuin laivan rakenteet myrskyssä. Lopulta niihin alkaa muodostua halkeamia, joista vesi suihkuaa sisään. Laiva alkaa vastustamattomasti upota eikä toivoa pelastautumisesta ei ole. On antauduttava ja vajottava äärettömään meren pimeyteen. Pimeydessä kuitenkin loistaa lopulta valo. Sisimpämme kipinä, joka alkaa merivirtojen tavoin kuljettaa meitä ja opastaa matkallamme ja palauttaa meitä takaisin elämään. Todellisempana ja perustavanlaatuisempana kuin persoonamme voima tätä ennen.

Samalla tämä muutosvoima täyttää kuolemanväsymyksen alunperinkin mukanaan tuoman toiveen olemassaolon päättymisestä. Jonkin väliaikaisen ja epätodellisen kuolemasta sisällämme. Antautuminen mustaan hiljaisuuteen tarjoaa väylän kuolla, Mutta kuolla elämään.

Kun olen kuollut (Mawlana Rumi)

Kun olen kuollut, ja arkkuani kannetaan. Älä luule, että tunnen tämän maailman tuskaa.

Älä itke minua äläkä sano: Ah ja voi!

Sillä silloin sinä putoat saatanan saaviin, ja siinäpä vasta: ah ja voi!

Kun näet minun kuolleen ja saattoni saapuvan, älä sano: voi eron tuskaa! Sillä minulle se on liiton ja yhdeksi tulon aika.

Kun lasket minut hautaan, älä sano: hyvästi, hyvästi jää!
Sillä hauta on verho, jonka takana rakastetut kohtaavat.

Minkä näet laskevan, katso sen nousevan. Mitäpä haittaa on kuulle ja auringolle laskemisesta?

Sinusta aurinko laskee, mutta todella aurinko nousee. Hauta näyttää ahtaalta, mutta todella sielu vapautuu.

Milloin siemen on maahan pantu, ilman että se kasvaa? Miksi luulet ihmisen siemenestä luulojasi?

Milloin sanko on kaivoon pantu, ilman että se täytenä nousee? Kun sielujen Joosef pannaan kaivoon, miksi valitat?

Sulje suusi täällä ja avaa se siellä. Sinun huutosi kiirii paikattomuuden ilmassa.