Luonto näkee meidät

Yksi syvimmistä inhimillisistä perustarpeistamme on tulla nähdyksi. Huomatuksi ja kohdatuksi sellaisina kuin olemme. Tarve tulla nähdyksi on meissä jo pienenä lapsena, jolloin huolenpitäjiemme näin tarjoama hyväksyntä sekä läheisyys antaa meille kokemuksen omasta arvostamme ainutlaatuisena ja kauniina ihmisyksilönä. Tämän tarpeen täyttyminen tarjoaa meille hedelmällisen maaperän kasvaa eheäksi ja terveen itsetunnon omaavaksi ihmiseksi, joka on kykenevä huomaamaan saman itseisarvon myös toisissa. Tarpeen täyttymättömyys puolestaan luo helposti kokemuksen omasta vajaavaisuudestamme, siitä ettemme kelpaa sellaisina kuin olemme.

Useimmat meistä saavat valitettavasti kokea tämän tarpeen täyttymättä jäämisen jossain elämänsä vaiheessa. Tästä syntyvä haava omaa puolestaan lukuisia seurauksia elämässämme ja yhteiskunnassamme. Se on osallisena erityisesti silloin, kun koemme tarvetta esittää jotain muuta kuin olemme saadaksemme arvostusta ja hyväksyntää itsemme ulkopuolelta. Samalla tulemme menettäneeksi yhteyden aitoon, todelliseen itsemme sekä toisiin ihmisiin.

Vaikka luontoyhteys ei korvaakkaan yhteyttä itseemme ja toisiin ihmisiin, voi se auttaa meitä löytämään molemmat edellämainitut. Luonnossa, esimerkiksi alkusyksyn metsässä voimme havaita lukemattomia ainutlaatuisia ja erivärisiä yksityiskohtia aina pienestä jäkälän kärjestä vanhoihin ja kurttuisiin kuusiin ja ruskan liukuvärjäämiin lehtiin. Toisin kuin yksityiskohdat vaikkapa kaupungissa, nämä kaikki muodostavat yhdessä myös harmonisen kokonaisuuden. Kenties tämä selittää osaltaan luonnon mieltä rauhoittavaa ja eheyttävää vaikutusta. Tässä eheässä kokonaisuudessa voimme myös aistia elämän läsnäolon. Sellaisen, joka jollain syvällä tavalla on valmis kohtaamaan meidät tuomitsematta ja tiedostaen kun kuljemme sen keskellä hiljaisuudessa aistit avoimina. Luonto omaakin kyvyn täyttää ainakin osittain tuota perustavanlaatuista tarvettamme tulla nähdyksi, jos vain olemme avoimena sille.